Going home

Kaikki hyvä loppuuu aikanaan, niin päätty myös mun kesä upeiden ihmisten seurassa upeissa maisemissa, monta uutta kokemusta saaneena! Meidän kesä huipentu suomiporukan, isäntäperheiden sekä AFS-vapaaehtoisten yhteiseen kotiinpalujuhlaan! Luvassa oli ruokaa (musta tuntuu että joka kirjotuksessa on jotaki ruuasta..)  yhdessäoloa, uimista Pinjan perheen uima-altaassa ja syömiskilpailu! Tehtiin sellaset taulut, johon kaikki kirjoitti terveisiä ja yhteisiä muistoja, lentäviä lauseita unohtamatta! Nyt ootan vaan, että mennään syyslomalla Ikeaan niin saan ostaa jonkinlaisen kehyksen mun taululle!

ollaan muka joku tuhatjalkanen missiposeerauksilla!

Näitä selfieitä on ainakin kymmene muuta mut kaikki näytettii tässä aika hyvältä!

 9. elokuuta oli aika lähteä kotia kohti! Lennot oli pitkät, mutta tuntu lyhyemmältä ku sillon ku oltiin menossa USAan! Dullesin kentällä oli oma maanalainen jolla matkustajat pääsee omille porteilleen. Saatiin eka ruoka Islantiin menevällä lennolla, ja sitten vielä vähän välipalaa Helsinkiin mentäessä. Menomatkalla ruokahommissa oli ongelmia, eikä saatu mitään ihmeellisempiä juttuja, joten oli kiva että homma toimi kotiinpäin mennessä.

Helsingin kentällä porukka tuli eteläsuomalaisten lapsiensa luo, mutta mulla odotti sitten suunta takaisin kentälle matkatavaroiden kanssa. Pääsin onneksi helposti kentälle sisään ja sitten vaan kapseliin nukkumaan pariksi tunniksi, joten olin vähän virkeämpi ennen Ouluun lentämistä - vaikka kyllä siellä koneessa tuli nukuttua siltikin! Kyllä siinä Oulun kentällä itku tuli, kun mummu ja pappa sekä koko oma perhe oli vastassa. Aina on kiva päästä kotiin, ja väsymyksen ja tuttujen paikkojen ansiosta tuli tosi herkistynyt olo! Käytiin mummolassa kahvittelemassa, jonka jälkeen kotona vietettiin aikaa perheen kesken - ja matkalaukutkin purin ensimmäiselle illalle. Ja salmiakkia ja Fazerin suklaata oli pyynnöstä hankittu! Torstaina aikaerorasituksesta huolimatta kouluun, ja kyllä voin sanoa että nukutti!

Näin melkein puolentoista kuukauden jälkeen kotiutumisesta voin sanoa että on koko Amerikkaa ja etenki metroa on ikävä, ja sitä vapautta minkä sai kun niin paljon erilaisia nähtävyyksiä, tarinoita ja seikkailuja tarjolla aivan nurkan takana. Ton kuuden viikon aikana kasvoin paljon ihmisenä, sain uusia elinikäisiä ystäviä, jopa toisen perheen. Ja niin, eivät kaikki voi sanoa käyneensä Valkoisessa talossa tai Capitol Hillissä.  Ja kyllä tämmöinen tammikuun lapsikin voisi nykyään mielellään lähteä lämpöön. Ehkä jonain päivänä pääsen vielä kokemaan amerikkalaisen Halloweenin! Ja joulun. Tai vaikka koko vuoden. Nyt ei voi muuta sanoa kuin kiitos.